Tapetoin seinän - mieleenpainuva elämäni ensimmäinen tapetointiurakka ja suoraan supervaikealla kuviotapetilla, jossa jokainen vuota piti kohdistaa erikseen millintarkasti - niin kuin nyt (kuvio)tapetoinnissa yleensä. Kerrossängyn kasaaminen, joka oli kahdelta ihmiseltä viiden tunnin urakka - mm. jokainen sängynpohjan ritilä piti ruuvata erillisellä vastakappaleella kiinni molemista päistä. Seinien maalausta.
Tärisevän väsymyksen, mustelmaisten polvien ja kipeän alaselän ylitse viikonlopusta jäi kuitenkin mieleen se, mikä muuttamisessa (ja toisten auttamisessa) on parasta. Muuttajan pyyteetön innostus uutta asuntoaan kohtaan. Silmissä kiiltävä uuden elämänvaiheen alku. Isosti mobilisoitunut kaveriporukka, joka auttoi muutossa. Lähiravintolasta haettu noutosushi ja sen nauttiminen remonttipölyn keskellä ikkunalaudalta, kun muuta pöytätilaa ei ollut.
Viiden litran kattilallinen muuttoporukalle tekemääni kurpitsakeittoa ja uuden asunnon keittiössä sen seuraksi paistamani chevre-viikuna -voitaikinaneliöt. Ruokkivat ahkeran muuttoporukan tehokkaasti.
Ja se pieni puolivuotias muuttoapulainen, jonka nappasin syliini tekosyyksi istuskelutauolle, kun olin jo ihan poikki parin päivän ahertamisesta. Ja tuo puolivuotias, joka ei hätkähtänyt täysin tuntemattoman ihmisen sylissä istuskelusta, imeskeli vain tyytyväisenä rannekelloani ja katseli muuttotouhuja.
Saimme ihan uskomattoman paljon aikaan, vaikka meitä koko viikonlopun aiheelle pyhittäneitä olikin vain muutama. Sitä useampi kuitenkin luovutti omasta viikonlopustaan pari tuntia sieltä täältä.
Kaveri puhui isosta kiitollisuudenvelasta. Mutta näinhän se menee. Silloin kun joku tarvitsee apua, niin häntä autetaan.
Joskus myös tuntemattomia. Lahjoitin juuri pari viikkoa sitten 50 euron arvosta ruokaa, pesuaineita ja muita välttämättömyystuotteita erittäin vähävaraiselle suomalaisperheelle tiukassa elämäntilanteessa erään matalan kynnyksen hyväntekeväisyysjärjestön kautta.
Kun itsellä on asiat aika hyvin, niin auttaa pitää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti