Kiirettä ja kiitollisuutta

Maailmalla reppureissaava pikkusisko lähetti viestin, että Olen jo varmaan kolme kertaa käynyt katsomassa onko tullut uusi blogiteksti, ja vieläkään ei kuulu mitään. Vastasin pikkusiskolle, että siihen on vissi syy - minulla on ollut aikamoinen kiire töissä. Se johtaa siihen, että a) ei ole aikaa kirjoittaa blogitekstejä ja b) ei ole aikaa tehdä mitään sellaista kivaa, josta voisi blogissa kertoa. Koska eihän kukaan jaksa lukea avautumisia siitä, että miten kiire töissä on.

Aivan kuin ihana naapurini olisi tämän jotenkin arvannut. Tänään, tämän ihanan lauantaipäivän aamuna (joka on ihana siksi, että minulla on vapaapäivä ja nukuin mitä parhaat pitkät unet) ovikelloni soi. Menin yöpukusiltaan aamukahvikuppi kourassa avaamaan.

Siellä oli naapurini sylissään kimppu punaisia amarylliksiä. Toivotti Hyvää lauantaipäivää ja ojensi kimpun minulle.

Pari viikkoa sitten minulla tuli vuosi täyteen asumista tässä kodissa. Ensimmäisessä ihan oikeasti omassa kodissani. Kodissa, jota aloin hartaudella etsiä sen jälkeen kun erosin entisestä poikaystävästä ja jätin taakse suunnitelmani muuttaa Portugaliin.

Koko vuoden olen ollut täällä onnellinen. Koti on mielestäni edelleenkin ihana. Ja olen niin kiitollinen, että naapuritkin ovat kivat. Tällainen amarylliksien tuominen kotiovelle yllätyksenä on kyllä jo hitusen överiä, eihän kukaan näin paljoa naapureiltaan vaadi. Minulle riittää ihan se, että tunnen heidät nimeltä, juttelemme pihalla törmätessämme, meillä on oma talon sisäinen sähköpostilista, johon voi kirjoittaa jos tulee jotain sanottavaa. Ja että täällä on rauhallista, kukaan ei melua. Ja jos joku pitää juhlat, niin naapuritkin on kutsuttu (fiksu tapa pahoitella mahdollista häiriötä - jos olet kotona mököttämässä niin että mahdollinen melu häiritsee, niin parempi siinä tapauksessa liittyä juhliin kuin mököttää siellä oman kodin kätköissä).

Siispä, kiitos naapurille kauniista eleestä. Ja luojan kiitos tänään on lauantai. Saa levätä, eikä tarvitse tehdä töitä!