Pieni, mutta merkittävä oivallus

Olen pitkään ollut vähän tyytymätön kotini toiminnallisuuteen. En ole enää istunut juuri koskaan kirjoituspöytäni ääressä, vaan otan läppärin aina pöydän piuhoista irti ja istun sen kanssa keittiön pöydän ääreen. Tai vielä pahempaa, rötvään epäergonomisessa asennossa sohvalla läppäri sylissäni (myös etätyöpäivinä - ei hyvä).

Olin jo miettinyt, että luovun kirjoituspöydästäni. Laittaisin koko pöydän pelastusarmeijalle ja raahaisin sohvaa pari metriä taaksepäin ja loisin maailman avarimman olohuoneen (olohuoneessani siis sohva toimii eräänlaisena tilanjakajana, kirjoituspöytä sijaitsee sen takana ikkunan edessä senkki seuranaan, kuten kuvasta voit nähdä - pöytä tosin kuvassa ihan pieniltä osin).

Kaiken lisäksi olin änkenyt säilytyskorin tuohon pöydän ja senkin väliin. Siis käytännössä senkin ovien eteen. Aina jos tarvitsin senkistä jotakin, tuli säilytyskori ensin siirtää edestä pois. Rasittavaa. Harvemmin tuli senkin sisältöä kummoisesti pengottua.

Kunnes pysähdyin miettimään asiaa. Tajusin, että tällä järjestelyllä olen käytännössä pelannut asunnostani noin 3 neliömetriä käyttökelvottomaksi nurkaksi. Siis 3 neliömetriä, 40 neliömetrin asunnosta! Sehän on melkein 10 % asunnostani! Ja minä olen kuitenkin ihminen, joka työskentelee välillä myös kotona, tykkää kirjoitella ja kaiken lisäksi arvostaa hyvää työergonomiaa. Siksihän minä alunperin aikanaan kirjoituspöydän hankin. Käytin vielä kaiken lisäksi reilusti aikaa, että löysin riittävän pienen ja käytännöllisen pöydän.

Aloin miettiä mikä nurkan käytössä tökkii. Senkin osalta ratkaisu oli selvä - säilytyskorista täytyy päästä eroon ja järjestää esteetön pääsy kaapille ja antaa oville riittävä tila avautua. Se oli helposti järjestettävissä: säilytyskori matkasi vintille.

Kirjoituspöydän osalta kuvittelin ratkaisun olevan haastavampi. Mitä vielä! Ihan lyhyellä mietinnällä löysin kaksi avainongelmaa - pöydän ääressä olevalla tuolilla ei ollut mukava istua. Ja pöydän ääreen meno oli liian ahdasta.

Tuoliongelma oli superhelppo ratkaista - ratkaisu oli koko ajan odottanut aivan nenäni edessä. Minulla kun sattuu olemaan asunnossani superihana tuoli. Ja se tuoli sattuu vielä kaiken lisäksi olemaan aivan erinomaisen miellyttävä istua. Ja vielä kirsikkana kakun päällä - tuoli oli hakenut vähän paikkaansa kotoani ja olin sijoittanut sen sellaiseen paikkaan, että ei siinä oikein koskaan kukaan istunut.

Ja kyse on tietenkin Domus-tuolistani.

Domus-tuolin entinen paikka oli vähän sellainen kohta kodissani, jossa kenelläkään ei koskaan ollut tarvetta istua.

Toinen ongelma - ahtaus, oli sekin omaa syytäni, sillä olin tunkenut sohvaa niin kauas telkkarista kuin mahdollista ja aiheuttanut liian kapean kaistaleen kirjoituspöytäni eteen. Sohvaa ei tarvinnut siirtää kuin ehkä 15 senttimetriä toiseen suuntaan, niin ongelma hävisi. Nyt kirjoituspöydän ääreen on helppo kävellä.

"Uusi" työtuoli kirjoituspöydän ääressä tekee ihmeitä

Tätä sohvan ja kirjoituspöydän väliä pidentämällä kirjoitusnurkkaus muuttui huomattavasti käyttökelpoisemmaksi ja houkuttelevammaksi

Kolmas havaintoni on kahta edellistä epärelevantimpi, mutta hankin vähän ennen joulua itselleni uuden kotiläppärin. Vanha oli aivan surkea, eikä sitä tehnyt jatkuvan tökkimisen ja tuulettimen hurinan takia kovin usein käynnistää. Kyseenalaistin jo koko kotikoneen tarpeellisuuden - minulla on laadukas työkone, joka kulkee oikeastaan aina mukanani myös kotiin ja voin hyvin käyttää sitä myös kotona omaan surffailuuni.

Surkea ja huriseva kotikone ei ollut edes hirveän montaa vuotta vanha, ostin sen joskus ehkä 3-4 vuotta sitten halvalla kodin perussurffailuun. Sain tuta halvan koneen "ominaisuuksista". Koneen suorituskyky oli niin huono, että se hidastui samantien aika sietämättömäksi käytön kannalta. Järkeilin, että en tarvitse kotikonetta niin paljon, että siihen kannattaisi sijoittaa iso määrä rahaa ja toisaalta uuden halvan ja parissa vuodessa rikki menevän koneen ostokaan ei tuntunut mielekkäältä. Tästä syystä ajattelin, että luovun kokonaan omasta koneestani ja elän vain työkoneeni kanssa.

Muutin kuitenkin mieleni, kun bongasin vähän ennen joulua Facebook-kirppikseltä hyväkuntoisen Macbookin myynti-ilmoituksen. Vannoutuneen pc-tyttönä päätin irroittautua periaatteistani ja ostin tuon käytetyn macin koneekseni. Ajattelin, että mielummin kallis kone vähän käytettynä kuin halpa kone uutena. Alkukosketus on erittäin positiivinen - mäkki on ollut erittäin helppo käyttää ja kone toimii moitteetta - hurisematta ja nopeasti.

Macbookin koneen tulo kotiin on avannut minulle myös aivan uuden maailman. Tai oikeastaan tuonut maailman, jonka olin jättänyt taakseni, jälleen luokseni. Koneessani on nyt nimittäin CD-asema - asia, jota en ole aikoihin omistanut (missään koneessani, edes työkoneessani). CD-aseman innoittamana kaivoin parhaat CD:ni esiin (kyllä, sieltä senkistä, jonne vielä vähän aikaa sitten oli vaikea päästä) ja olen alkanut pyörittää niitä kotona ollessani. Miten sitä Spotify-aikana onkin unohtanut suurimman osan suosikkialbumeistani ja kadottanut kokonaisen albumin kuuntelun taian! Olen kuunnellut ahkerasti levyjäni ja samalla tallentanut niitä iTunesilla sähköiseen muotoon.

Tänä iltana olen luukuttanut Jazzgangsteria. Miten olinkin unohtanut tämän maailman ihanimman kappaleen (pisteet myös tyylikkäästä Youtube-videoista - pelkkää valkoista!)?

Näillä pienillä muutoksilla tuntuu ihan kuin elämäni olisi mullistunut. Minulla on taas kirjoituspöytä. Kaikki asuntoni neliöt on järkevässä käytössä. Minulla on CD-levyni, jonka kanssa pääsee kepeästi aikakoneella 10 vuotta taaksepäin opiskeluaikoihini - aikaan, jolloin ostettiin CD-levyjä ja käytiin lemppari-pikkubändien live-keikoilla.

Joskus kannattaa pysähtyä miettimään.