Koti-ikävä

Mielestäni maailman yksinäisimpiä paikkoja ovat lentokentät. Silloin kun odottaa työmatkalla pääsyä kotiin. Ihmisiä tulee ja menee. Istut ja odotat. Et ole vielä kotona, oikeastaan missään muuallakaan - lentokentät ovat vähän ei-kenenkään-maata. Tekee mieli soittaa jollekulle vain kertoakseen, että on tulossa kotiin.

Välillä sama tunne iskee työmatkalla iltaisin hotellihuoneessa. Tällä kertaa en ole edes kaukana - vain Oulussa konferenssissa. On kuitenkin taas aika kiva olo, että huomenna pääsee kotiin.

Luin vähän aikaa sitten jostain lehdestä jutun yksinäisyydestä. Se oli todella koskettava - kolme eri ikäistä ihmistä kertoi miltä tuntuu, kun ei ole ketään. Kukaan ei soita, eikä ole ketään jolle itse soittaa. Ja kuinka viikonloppu menee odottaessa, että pääsee maanantaina töihin, että on taas edes joitakuita jolle puhua. Yksi haastatelluista kertoi, että yleensä aina ihmiset tarjoavat ratkaisuksi, että menet vain johonkin harrastukseen, kyllä sieltä ihmisiä löytyy. Todella fiksusti hän kuitenkin jatkoi, että jos ratkaisu olisi näin yksinkertainen, ei maailmassa olisi varmaan tippaakaan yksinäisyyttä.

Olen niin onnekas, että minun yksinäisyydentunteeni on niin väliaikaisia ja lyhytaikaisia. Lentokentältä ja hotellihuoneista pääsee aina kotiin. Ja aina on ihmisiä kenelle soittaa, tarvittaessa vaikka keskellä yötä. Ja ketkä soittavat minulle, pyytämättä, usein, ilman että on oikeastaan edes mitään asiaa.

Kaikilla ei ole asiat niin hyvin.

Hotellin vieressä on aivan superihana puisto, jossa puroja.